Häiriötreenin merkitystä ja metallinoutoa

Lauantaina saatiin Zeldan kanssa osallistua Oili Huotarin tokokoulutukseen lattomerellä ja kyllä taas kannatti hakea oppeja huipulta. Harmillisesti ehdin seurata koulutusta vain puoleen väliin, koska samalle viikonlopulle oli buukattu schapejen keväinen agilityviikonloppu, mutta onneksi aikataulut osuivat yksiin ja onnistuin osallistumaan molempiin.

...ja taas tälläistä ajatusvirtaa, pahoittelut sekavuudesta :)

Ensimmäisessä sessiossa perehdyttiin vilkkaan koira häiriöherkkyyteen. Oilin mielestä vilkkaalle koiralle on ok antaa kehään tullessa lupa tsekata ympäristö. Katsottiin ensin pätkä meidän perusseuraamista ja se näytti kuulemma oikein passelilta, joten keskityttiin siihen itse häiriöön perusasennossa. Häiriötreenit ovat tärkeitä, jotta koiralla on hyvä olla kehässä ja turvallinen olo. Jos koiran täytyy miettiä jokaisen häiriön kohdalla tarvitseeko sen reagoida, niin sillä ei ole hyvä olla, joten tästä syystä se täytyy opettaa ignooraamaan erihäiriöt.  Ei siis riitä, että koira on hallinnassa (niin kuin PK-tottis ihmiset ajattelee häiriön näin yleistäen) ja ei reagoi häiriöön vaan sen täytyy myös haluta itse sulkea häiriö mielestään. Tästä  varmaan syntyy sitten se kuuluisa kupla, jossa on vain koira ja ohjaaja.

Zeldasta näki selkeästi, että sen mielestä oli ihan kamalaa, kun Oili käski sitä maahan eikä se olisi saanut totella. Häiriöharjoituksissa tämä asia opetaan koiralle niin ettei se ahdistu ulkoisesta häiriöstä palkkaamalla koiraa siitä, kun se oikeasti sulkee häiriöt mielestään. Perusasennossa tehdessä häiriötä niin torutaan katse kontakti pettäessä, kehutaan pitäessä ja palkataan, kun korvat menee lukkoon, noin niin kuin yksinkertaisesti.

Itse en usko, että pelkällä hallinnalla ilman häiriöharjoituksia saadaan ainakaan vilkasta koiraa luopumaan oikeasti kaikesta häiriöstä. Tämä hallinta ja häiriökeskutelu ei sinänsä liity mitenkään itse Oilin keskusteluun, mutta aihe on ollut melkoisen kuuma peruna omissa treeniympyröissä.

Kaverin koira treenasi luopumista ja siitä saatiin todella paljon vinkkejä omiin treeneihin. Luopumisharjoituksissa koira siis luopuu näkyvillä olevasta palkasta ja keskittyy tehtävään. Zeldalle otan ainakin treeniin makupalan pitämisen kädessä seuraamisessa että perusasennossa niin että kämmen on auki ja perusasentoon tulemisen palkan yli. Ollaan toki tehty jonkin verran luopumisharjoituksia ihan perus namista luopumista ilman varsinaista liikettä ja sitten kaukoissa ollaan hyödynnetty luopumista niin että koira saa palkat, joista on luopunut tehtyään oikean vaihdon. Luopuminen ei ole mielestäni sama asia, kun esim. ruokakuppi tai narupallo kehän laidalla, jonne koira vapautetaan, koska silloin koira ajattelee tehdessään palkkaa ja sitä koska pääsee palkalle. Tässä on tarkoitus, että koira luopuu palkasta ja ajattelee tehtävää.

Zeldan toisessa sessiossa otetettiin sitten metallinouto. Sinänsä koira suostuu pitämään kapulaa suussaan ja kantamaan sitä, mutta nostaminen on ongelma. Lentsun neuvosta vaihdettiin iso kapula pieneen ja tätä on monet treenikaverit tähän asti kummastelleet ja nauraneet, mutta Oili ymmärsi idean selittelemättä. Alkuun saatiin hyviä nostoja aikaiseksi, kun koiralle vuoronperään heiteltiin metallia ja vastaavan kokoista ohjatun kapulaa, mutta en ole ehkä osannut tehdä harjoittelua ihan niin hyvin ja sinnikkäästi kuin olisi tarpeen. Käytiin sitten läpi muita vaihtoehtoja, kuten palkkaamista nopeista nostoista, kilpajuoksua, mustasukkaisuutta ja sitä, että koira saa haluamansa (pääsee ulos, iltaruoka yms) ainostaan nostamalla metallin.

Käytännössä tehtiin siis pitoa ja kantoa, jotka olivat molemmat ihan hyvällä mallilla, mutta se kapulan nostaminen on se suurin ongelma. Harjoiteltiin sitten nopeita nostoja ihan normaalilla kapulalla ja tässähän sitten tuli se meidän perinpohjainen ongelma. Koira omistaa kapulan, en minä. Zeldalle on opetettu nouto saalista hyödyntäen ja Oili totesi, että olisi varmasti tehnyt tällä koiralla saman, mutta nyt sitä kapulan arvoa olisi kuitenkin sen verran laskettava, että se olisi enemmän väline parempaan palkkaan kuin palkka itsessään. Tein ihan hulluna töitä enkä saanut Zeldaa vaihtamaan kapulaa sen lemppari narupalloon. Konttasin maassa heilutellen ja koira hyppi päälle kapula suussa… huoh. Ei siis saatu harjoituksen ideaa ihan käytöntöön, koska koira ei palkkautunut nopeasta nostosta narupalloon vaan palkkasi mieluummin itse itseään kapulalla. 

Oili kysyi, että sujuuko meillä lelunvaihto narupallosta narupalloon ”jes” vihjeen avulla. Siinä vaiheessa vielä kirkkaiin silmin oletin sen olevan helppo juttu, kun sitähän me nuoreta paljon tehtiin vaan kuinkas kävikään? Ei irronnut ote ei. Nyt sitten aletaan treenata niin että mulla on kaksi narupalloa. Toisella leikitän koiraa ja sitten kun sanon ”jes” niin leikkivä naru ”kuolee” ja toisessa oleva alkaa elää. Tätä ei ehditty enää käytönnässä tehdä, kuten ei kilpajuoksuakaan. Voipi olla, että tämä lelun vaihtoleikki tulee olemaan meidän ongelma-aiheemme seuraavassa tokosempassa :D Zeldan mielestähän on todella kiva taistella eikä se niin välitä siitä taistelenko vastaan vai pidänkö vaan tylsästi kiinni, koska se palkkautuu pelkästä vetämisestä ja sillä on sitä voimaa sitten vaikka muille jakaa, joten hieman mietittää miten saan käytännössä homman pelittämään. Työtä, työtä ja vielä kerran työtä! Mutta kyllä me metalli kuntoon saadaan eikä vaihdeta yhtään isompaan kapulaa, koska pikkukapula on koiran suuhun täydellinen!

Oli kyllä antoisaa, opettavaista ja kivaa :) Toko ei ainakaan koskaan käy tylsäksi.